Voiko ero peruuntua uskottomuuden jälkeen?

Kun kyse on parisuhteen uskottomuudesta, tunneperäiset seuraukset ovat lähes poikkeuksetta tuhoisia – petos rapauttaa luottamusta, heikentää sitoutumista ja muuttaa usein pysyvästi suhteen dynamiikkaa. Harvemmin käsitellään kuitenkin sitä epäsymmetriaa, joka liittyy miesten ja naisten reaktioihin uskottomuuteen, erityisesti sovinnon mahdollisuuksien näkökulmasta. Vastoin yleisiä uskomuksia sovinto on mahdollinen, mutta sen todennäköisyys vaihtelee voimakkaasti sen mukaan, kumpi on pettäjä.

Vaikka monet valtavirran kertomukset väittävät, että miehet ja naiset käsittelevät petosta samalla tavalla, huomattava määrä näyttöä evoluutiopsykologiasta ja kliinisistä tutkimuksista osoittaa, ettei näin ole. Keskimäärin miehet reagoivat huomattavasti voimakkaammin seksuaaliseen uskottomuuteen, kun taas naisiin vaikuttaa enemmän emotionaalinen uskottomuus (Buss, D. M., & Shackelford, T. K., 1997). Tämä sukupuolten erilainen uhkien havaitseminen juontaa juurensa syvälle evoluution lisääntymisstrategioihin: miehille seksuaalinen petos merkitsi historiallisesti mahdollisuutta isyysepävarmuuteen, kun taas naisille emotionaalinen petos viittasi resurssien uudelleenohjaukseen tai hylkäämiseen.

Tämän seurauksena miehen saadessa tietää kumppaninsa seksuaalisesta uskottomuudesta hän kokee usein psykologisen murtuman, jota on paljon vaikeampi korjata kuin päinvastaisessa tilanteessa. Useat kliiniset raportit (Glass & Wright, 1992; Gordon, Baucom & Snyder, 2004) viittaavat siihen, että vaikka molemmat sukupuolet sanovat voivansa antaa uskottomuuden anteeksi, miehet ovat tilastollisesti paljon vähemmän halukkaita tavoittelemaan pitkäaikaista sovintoa havaittuaan naispuolisen kumppanin fyysisen petoksen. Kognitiivinen ristiriita naisen menneiden tekojen ja miehen sisäisen kuvan hänen moraalisesta puhtaudestaan välillä luo lähes korjaamattoman arvoristiriidan – erityisesti tapauksissa, joissa mies on alun perin idealisoinut naisen.

Lisäksi yksi suurimmista väärinkäsityksistä on, että “uusi alku” olisi helposti mahdollinen naisen uskottomuuden jälkeen, jos mies edelleen “rakastaa” häntä. Usein kuitenkin jätetään huomiotta se, ettei rakkaus yksin kykene ohittamaan miehen evoluutiollista ja psykologista rakennetta, joka rinnastaa petoksen nöyryytykseen ja heikkouteen. Vaikka mies päättäisi jäädä uskottomuuden jälkeen, tutkimukset osoittavat, että pitkäaikainen tyytyväisyys, luottamuksen palautuminen ja halu harvoin palaavat ennalleen ennen petosta vallinneelle tasolle (Mark, Janssen & Milhausen, 2011). Pohjimmiltaan, vaikka sovinto on teknisesti mahdollinen, aidon suhteen uudistumisen todennäköisyys on huomattavasti pienempi silloin, kun nainen on pettänyt miehen – erityisesti seksuaalisesti eksplisiittisessä tai emotionaalisesti manipuloivassa yhteydessä.

“Uuden suhteen” käsite

Nykyaikaisessa parisuhdeterapiassa yksi usein mainituista lähestymistavoista uskottomuudesta toipumiseen on ajatus “uuden suhteen rakentamisesta” – tuoreesta alusta samojen yksilöiden välillä, mutta uusilla ehdoilla. Vaikka tämä paradigma ei ole vailla ansioita ja voi toimia välttämättömänä pohjana paranemiselle, se on kaukana riittävästä – erityisesti tapauksissa, joissa petos heijastaa syvempää rakenteellista vikaa yksilön sisäisessä arvohierarkiassa.

Alpha Masteryssa korostamme kriittistä erottelua, joka usein jää huomiotta tavanomaisissa terapeuttisissa malleissa: uskottomuus ei ole ensisijaisesti seksiä. Se on käyttäytymisen ilmentymä vääristyneestä tai itsekeskeisestä sisäisestä arvohierarkiasta. Toisin sanoen pettäminen ei ala kehosta – se alkaa sielusta, tai tarkemmin sanottuna mielestä ja sen arvojen priorisoinnista. Teon ytimessä on implisiittinen julistus: “Minun nautintoni, seikkailuni ja tunnehuumani ovat tärkeämpiä kuin kumppanini, lapseni, rehellisyyteni ja lupaukseni.”

Arvopohjaista päätöksentekoa koskeva tutkimus vahvistaa, että teot tunne- tai fyysisen kiusauksen alla heijastavat henkilön aktiivista arvohierarkiaa sillä hetkellä – vaikka hän ei olisi tietoisesti hyväksynyt sitä (Schwartz, 2012). Kyse ei ole vain arvostelukyvyn puutteesta, vaan luonteen rakenteen paljastumisesta: uskottomuus paljastaa, että ainakin hetkellisesti minä itse asetettiin korkeimmaksi arvoksi, uskollisuuden, perheen yhtenäisyyden ja yhteisten pitkän aikavälin tavoitteiden edelle. Tämä resonoi nousevan moraalisen identiteetin teorian kanssa, jonka mukaan arvoja ei pidä ainoastaan julistaa vaan ruumiillistaa käytöksessä, jotta ne olisivat johdonmukaisia ja pysyviä ajan kuluessa (Hardy & Carlo, 2005).

Siksi yritys rakentaa suhde uudelleen ilman kyseisen sisäisen arvojärjestelmän uudelleenjärjestämistä on samaa kuin romahtavan talon maalaaminen uudestaan.

Todellinen muutos uskottomuuden jälkeen vaatii enemmän kuin käyttäytymisen muutosta – se vaatii aksiologista uudistusta, arvohierarkian uudelleenjärjestelyä niin, että uskollisuus, totuus ja uhraus kohoavat jälleen huipulle. Vasta jos uskoton osapuoli on aidosti linjannut sisäisen hierarkiansa uudelleen – asettamalla suhteen uskollisuuden hetkellisen itsetyydytyksen edelle – voidaan sovinnon mahdollisuutta harkita vilpittömästi.

Tässä vaiheessa joudumme kohtaamaan vielä yhden psykologisen todellisuuden: pettänyt kumppani ei ole enää sama ihminen. Jos muutos on aito, hänen sisäinen maailmansa on muuttunut niin perusteellisesti, että entisen kumppanin on nyt päätettävä, haluaako hän aloittaa täysin uuden suhteen – ei entisen kumppanin kanssa, vaan tämän uudelleenrakentuneen itsen kanssa. Tämä on linjassa narratiivisen identiteettiteorian tutkimuksen kanssa (McAdams & McLean, 2013), jonka mukaan kestävä persoonallisuuden muutos juurtuu muuttuneeseen sisäiseen tarinaan itsestä ja tarkoituksesta.

Olennaisesti ainoa elinkelpoinen tie eteenpäin uskottomuuden jälkeen ei ole vanhan suhteen uudelleenkäynnistäminen – vaan sen pohtiminen, haluaako aloittaa uuden suhteen muuttuneen yksilön kanssa.

Jyrkkä epäsymmetria onnistumisen todennäköisyydessä

Kun kyse on uskottomuudesta, kriittinen ja usein huomiotta jätetty tekijä on epäsymmetria siinä, miten miesten ja naisten rikkomuksia koetaan – ja miten ne vaikuttavat suhteen tulevaisuuden elinkelpoisuuteen. Vaikka nykykeskustelu pyrkii neutraloimaan sukupuolten erot tasa-arvon nimissä, empiiriset todisteet ja kliininen kokemus osoittavat johdonmukaisesti, että uskottomuuden konteksti, seuraukset ja pitkän aikavälin psykologiset vaikutukset eroavat huomattavasti miehillä ja naisilla.

Miespuolinen uskottomuus

Miehet yrittävät usein “selittää pois” käytöksensä klassisella puolustuksella: “Hän ei merkinnyt minulle mitään.” Tämä lause ei ole pelkkää retorista itsesuojelua; se on itse asiassa taktisesti tarkka naisen psykologian huomioimisessa. Evoluutiopsykologian mukaan naisia on historiallisesti uhannut enemmän emotionaalinen uskottomuus, koska se viestii resurssien ja pitkäaikaisen sitoutumisen siirtymistä, kun taas miehet ovat herkempiä seksuaaliselle yksinoikeudelle isyysepävarmuuden vuoksi (Buss ym., 1992; Goetz & Causey, 2009).

Korostamalla emotionaalisen kiintymyksen puuttumista mies yrittää vakuuttaa kumppaninsa siitä, että seksuaalisella teolla ei ollut syvempää tarkoitusta. Viesti, jonka hän lähettää – tietoisesti tai ei – on tämä: toinen nainen oli merkityksetön sivupolku, ei varteenotettava korvaaja. Hänen epäonnistumisensa vangita miehen uskollisuus vahvistaa naisen ainutlaatuista asemaa. Naisten näkökulmasta “toinen nainen” laukaisi laukauksensa mutta ei saanut tappavaa osumaa – mies on palannut, nöyrtyneenä ja jopa entistä sitoutuneempana.

Alpha Masteryn kokemukset, joita tukevat sadat konsultointitapaukset, vahvistavat, että jos mies käy läpi vilpittömän sisäisen arvohierarkiansa uudelleenjärjestämisen – erityisesti jos tämä tapaus muodostuu käännekohdaksi moraaliselle kypsyydelle – on suhteellisen todennäköistä, että nainen on valmis “aloittamaan alusta” oikeissa psykologisissa ja relationaalisissa olosuhteissa. Tämä uusi suhde, joka rakentuu katumukselle ja muuttuneelle arvorakenteelle, voi olla kestävä, jos petos todella nähdään lopullisena hairahduksena eikä kaavana.

Naispuolinen uskottomuus

Miesten psykologisesta ja evolutiivisesta näkökulmasta seuraukset ovat huomattavasti vahingollisempia. Miesten psykologia on syvästi virittynyt seksuaaliseen yksinoikeuteen, pitkälti evolutiivisten isyyden varmuuteen liittyvien huolten vuoksi (Symons, 1979; Platek & Shackelford, 2006). Kun nainen pettää, erityisesti fyysisesti, se merkitsee paitsi rikkomusta myös musertavaa uskollisuuden ja kunnioituksen loukkausta. Useimmille korkean arvon miehille seksuaalinen yksinoikeus on perusta heidän kyvylleen luottaa ja investoida emotionaalisesti ja taloudellisesti.

Naiset puolustaessaan tekojaan saattavat sanoa: “Se ei merkinnyt mitään,” tai “Olin humalassa,” tai “Tilanne vain eteni siihen pisteeseen.” Vaikka tällaiset selitykset muistuttavat miesten puolustusstrategioita, ne kääntyvät psykologisesti itseään vastaan. Ne kehystävät naisen joko epävakaaksi, vastuuttomaksi tai moraalisesti juurettomaksi – mikään näistä ei ole yhteensopiva pitkäaikaisen sitoutumisen kanssa itseään kunnioittavan, korkean arvon miehen silmissä. Tutkimukset osoittavatkin, että miehet antavat naispuolisen seksuaalisen uskottomuuden anteeksi merkittävästi harvemmin kuin naiset miespuolisen, ja anteeksiannon todennäköisyys romahtaa entisestään, jos epäillään emotionaalista kiintymystä (Shackelford ym., 2002).

Vielä pahempi tilanne on, jos nainen on tuntenut toisen miehen ennen suhdetta. Tällöin emotionaalisen läheisyyden kehittymisen todennäköisyys on suuri, mikä tekee yhden illan jutun narratiivista epäuskottavan. Useimpien miesten silmissä tämä viittaa harkittuun uskottomuuteen, ei satunnaiseen heikkouteen.

Alpha Masteryn keräämien konsultointidatan perusteella arvioimme, että vakaiden, pitkäaikaisten suhteiden uudelleenrakentamisen mahdollisuus miespuolisen uskottomuuden jälkeen on noin viisi kertaa suurempi kuin naispuolisen uskottomuuden jälkeen. Tämä ei johdu pelkästään kulttuurisista kaksoisstandardeista, vaan naisen petoksen aiheuttamasta syvästä psykologisesta vahingosta, joka usein osuu miehen itsearvon, rooli-identiteetin ja tulevaisuuden luottamuskyvyn ytimeen (Leeker & Carlozzi, 2014).

Olennaisesti miespuolinen uskottomuus voidaan antaa anteeksi, jos sitä seuraa vilpitön muutos ja emotionaalinen uudelleensitoutuminen. Naispuolinen uskottomuus sen sijaan tulkitaan huomattavasti useammin korjaamattomaksi merkiksi kunnioituksen puutteesta, uskollisuuden menetyksestä ja emotionaalisesta irtautumisesta. Tämä pitäisi saada kaikki miehet pysähtymään ennen sovinnon harkitsemista tällaisissa tapauksissa. Väärin kohdistetun anteeksiannon hinta ei ole vain emotionaalinen – se on eksistentiaalinen.

Keskeinen dilemma: “Mikä tarkalleen on muuttunut?”

Kun molemmat osapuolet pohtivat mahdollisuutta aloittaa alusta uskottomuuden jälkeen, keskeinen kysymys ei ole se, voivatko he, vaan pikemminkin: “Mikä tarkalleen on muuttunut, jotta tämä ei tapahtuisi uudelleen?” Ilman syvää rakenteellista muutosta henkilökohtaisissa arvoissa yritys herättää suhde henkiin – erityisesti niin sanotun “uuden alun” nimissä – on lähinnä toiveajattelua. Ilman todellista muutosta historia on tuomittu toistumaan.

Miehen uskottomuuden tapauksessa tarvittava muutos liittyy yleensä syvään moraaliseen käänteeseen – uutuudenhakuisen käyttäytymisen hylkäämiseen ja julkiseen, sitoutuneeseen valintaan vaihtaa “kaikki muut naiset yhteen.” Tämä ei ole runollinen idea, vaan miehen rakenteellisen sisäisen arvohierarkian (SIVH) kognitiivinen uudelleenjärjestely. Alpha Masteryssa olemme johdonmukaisesti nähneet, että ellei tätä hierarkiaa järjestetä uudelleen, todellista muutosta ei ole tapahtunut. Mies, joka jatkaa vaihtelun ja seksuaalisen stimulaation etsimistä suhteensa ulkopuolelta – vaikka ei toimisikaan sen mukaisesti – palaa lopulta uskottomuuteen paineen tai tilaisuuden myötä.

On selvää, että miehen arvojen onnistunut uudelleenjärjestely edellyttää ankkuroitumista johonkin itseä suurempaan. Tämä voi olla uskonnollinen viitekehys, absoluuttisia rajoitteita sisältävä moraalikoodi tai syvästi sisäistetty sitoutuminen isyyteen, perintöön tai kunniaan. Ilman tätä ulkoista normatiivista rakennetta mikä tahansa “muutos” on yleensä väliaikaista ja riippuvaista tunneolosuhteista, ei rakenteellisista periaatteista. Kuten Baumeister ja Exline (1999) huomauttavat, itsesäätely ilman ulkoista moraalista kehystä romahtaa yleensä tunne- tai hormonaalisen paineen alla.

Naispuolisen uskottomuuden kohdalla uudistumisen esteet ovat vielä korkeammat – ja tämä heijastuu dataamme, jonka mukaan todennäköisyys muodostaa vakaa uusi suhde saman miehen kanssa naisen uskottomuuden jälkeen on noin viisi kertaa alhaisempi kuin päinvastaisessa tilanteessa. Miksi?

Koska naisen uskottomuus viittaa yleensä joko syvempään emotionaaliseen epäyhdenmukaisuuteen tai sisäiseen moraaliseen pirstoutumiseen, joita molempia on vaikea korjata. Ainoa poikkeus, jossa olemme nähneet merkittävää onnistumista, liittyy tapauksiin, joissa rikkomus on ollut selvästi ja yksinomaan sidoksissa päihteiden käyttöön ja joissa nainen on sittemmin omaksunut täydellisen raittiuden ja pitkäaikaisen hoidon. Silloinkin tilastot eivät suosi onnistumista – vain sitä, että todennäköisyys siirtyy “lähes nollasta” “marginaaliseksi.”

Jos uskottomuus on kuitenkin ollut emotionaalisesti motivoitunutta, usein kehittyen vähitellen yhteydenpidon, viestittelyn ja emotionaalisen kiintymyksen kautta ennen seksiä, mahdollisuus terveeseen pitkäaikaiseen suhteeseen petetyn kumppanin kanssa laskee alle 1 %:n. Tämä johtuu siitä, että tällainen petos edellyttää harkintaa, emotionaalista salailua ja tietoista alkuperäisen kumppanin vertailevaa vähättelyä – kaavaa, joka ei muutu pelkillä anteeksipyynnöillä (Glass & Wright, 1992; Atkins ym., 2001).

Entistä ongelmallisempaa on naisen motivaation mahdollinen epäaitous suhteen uudelleenelvyttämiseen. Monet miehet – erityisesti ne, joilla on korkea miellyttävyys, konfliktien välttelytaipumus tai niin sanottuja “beta-miehen” piirteitä – ovat valmiita antamaan anteeksi lähes mitä tahansa. Usein jää kuitenkin tutkimatta, onko nainen todella sitoutunut mieheen uudelleen vai palaako hän yksinkertaisesti siihen vaihtoehtoon, joka on juuri nyt helpoin. Jos suhde on vain vähimmän vastuksen tie siihen asti, kunnes “jotain parempaa tulee vastaan”, petoksen toistumisen riski on korkea.

Tämä on erityisen totta, jos nainen on aiemmin osoittanut voimakasta hypergamista taipumusta – eli halua “vaihtaa parempaan” sosiaalisen aseman, itsevarmuuden, tulojen tai vetovoiman suhteen. Kun tämä mekanismi on kerran aktivoitu ja toteutettu, siitä tulee juurtunut riskitekijä, ellei sitä käsitellä suoraan (Buss & Schmitt, 1993; Haselton & Gangestad, 2006).

Keskeiset ajatukset:

• Elinkelpoinen “uusi suhde” uskottomuuden jälkeen edellyttää rakenteellista muutosta, ei olosuhteisiin sidottua katumusta.
• Miesten kohdalla ratkaiseva tekijä on arvohierarkian muutos, joka juurtuu ulkoisiin normatiivisiin sitoumuksiin (esim. uskonto, isyys, moraalikoodi).
• Naisten kohdalla päihteisiin liittyvällä petoksella on rajallinen mahdollisuus lunastukseen. Emotionaalinen petos taas viestii pitkäaikaisesta epäyhdenmukaisuudesta ja kantaa <1 % onnistumisen todennäköisyyttä saman kumppanin kanssa.
• Miesten, jotka harkitsevat sovintoa, tulisi arvioida kriittisesti motiivit ja tarkkailla, onko kyseessä utilitaristinen palaaminen vai aito muutos.

Johtopäätös

Kun kyse on uuden suhteen elvyttämisestä saman miehen ja naisen välillä uskottomuuden jälkeen, onnistumisen todennäköisyys eroaa jyrkästi riippuen siitä, kumpi osapuoli teki petoksen. Keskeinen muuttuja ei ole pelkästään se, mitä tapahtui, vaan miksi se tapahtui – ja miten se liittyy syvempiin arvorakenteisiin, emotionaalisiin kiintymyksiin ja evolutiivisiin taipumuksiin.

Jos mies oli se, joka petti, ja teko johtui ensisijaisesti alkukantaisista, ei-suhteellisista motiiveista – halusta fyysiseen uutuuteen, heikosta impulssikontrollista tai testosteronin ohjaamasta tyydytyksen etsimisestä – paradoksaalisesti toipumisen tie on huomattavasti elinkelpoisempi. Edellyttäen, että mies käy läpi aidon muutoksen, järjestelee arvohierarkiansa uudelleen ja sitoutuu emotionaaliseen uskollisuuteen elämälle, jota tukee korkeampi normatiivinen viitekehys (esim. usko, isyys tai palvelutehtävä), parilla on realistinen mahdollisuus muodostaa todella uusi ja toimiva suhde. Lukuisat tutkimukset vahvistavat, että miespuolinen uskottomuus tulkitaan usein molempien sukupuolten toimesta vähemmän emotionaalisesti uhkaavaksi – erityisesti romanttiseen petokseen verrattuna (Shackelford & Buss, 1997; Blow & Hartnett, 2005).

Naisten uskottomuuden tapauksessa, erityisesti silloin kun petokseen liittyy emotionaalinen kiintymys tai hellyys toista miestä kohtaan, lopputulos on valitettavasti erilainen. Tutkimus naisten parinvalinnasta ja romanttisesta mustasukkaisuudesta osoittaa johdonmukaisesti, että kun nainen pettää, kyse on paljon todennäköisemmin syvästä suhde-epätyytyväisyydestä tai paremman kumppanin tavoittelusta (Buss & Shackelford, 1997; Haselton ym., 2007). Näissä tapauksissa hän on usein jo emotionaalisesti alentanut alkuperäisen kumppaninsa arvoa, ja itse petos heijastaa syvällistä kunnioituksen menetystä.

Aksiomatologian näkökulmasta tämä kunnioituksen puute ei ole sivuvaikutus – se on peruuttamattoman suhderomahduksen määrittävä piirre. Mikään terapia, suostuttelu tai lohdutuksen etsiminen ei voi palauttaa eksistentiaalista hierarkiaa, kun nainen on valinnut toisen miehen sekä emotionaalisesti että fyysisesti. Uskottomuus paljastaa uuden arvorakenteen, ja ellei nainen käy läpi sielun tasoista muutosta (mikä on äärimmäisen harvinaista radikaalien kriisien ulkopuolella), ei jäljellä ole todellista perustaa, jolle rakentaa.

Siksi, vaikka sovinto miespuolisen petoksen jälkeen – vaikkakin vaikea – pysyy tilastollisesti ja psykologisesti elinkelpoisena, toimivan ja pitkäaikaisen suhteen jatkumisen todennäköisyys naisen petoksen jälkeen on lähellä nollaa, erityisesti silloin, kun siihen on liittynyt aitoja tunteita. Miesten tulisi punnita tämä todellisuus tarkasti eivätkä sekoittaa emotionaalista nostalgiaa rakenteelliseen valmiuteen uuteen alkuun.